Erkki Laukkanen: Palkalla on tultava toimeen

erkkilaukkanenSAK:n ekonomisti Erkki Laukkanen kannustaa Suomea ratifioimaan Euroopan sosiaalisen peruskirjan artiklan 4.1, joka määrittelee kohtuullisen palkan tason. Ratifioimalla kohtuullista palkkaa koskevan artiklan Suomi kuittaisi kohtuullisen palkan yleiset perusteet: palkalla on tultava toimeen.

Alipalkkaus on kasvava ongelma. Sen ratkaisemiseen tarvitaan sekä kansallisia että kansainvälisiä sopimuksia. Tavoitteeksi on asetettava sellainen palkka, että sillä tulee toimeen.

Millaisella palkalla sitten tulee toimeen?

Siihen kysymykseen ei ole kiistatonta vastausta. Mutta Euroopan sosiaalisen peruskirjan artiklan 4.1 mukaan kohtuullisena pidettävä palkka on vähintään 60 prosenttia maan nettokeskipalkasta. Tätä pienemmät palkat ovat siten jotakin muuta kuin kohtuullisia palkkoja.

Ongelman nimi on nyt se, että Suomi ei ole ratifioinut kyseistä artiklaa. Se ei ratifioinut sitä vuonna 2002, ei vuonna 2007, ei vuonna 2012, eikä käsitykseni mukaan aio ratifioida sitä myöskään vuonna 2017, kun se seuraavan kerran olisi mahdollista tehdä.

Tämä on outoa, hyvin outoa. Kaikki Länsi- ja Pohjois-Euroopan maat ovat kyseisen artiklan ratifioineet jo kauan sitten. Niinpä kohtuullista palkkaa koskevassa keskustelussa Suomi vertautuu tänä päivänä sellaisiin kuin Armenia, Bosnia, Bulgaria, Kypros, Viro ja Georgia.

Mikä ratifioinnin myötä sitten muuttuisi?

Ratifioimalla kohtuullista palkkaa koskevan artiklan Suomi kuittaisi kohtuullisen palkan yleiset perusteet: palkalla on tultava toimeen. Ja että korjaaviin toimiin ryhdytään, jos alimmat palkat uhkaavat jäädä jälkeen maan keskipalkoista.  Mutta näihin periaatteisiin Suomi ei jostakin syystä halua sitoutua.

Miksi ei? Virallisia perusteluita on kaksi. Ensimmäisen mukaan Suomesta puuttuvat nettopalkkatilastot. Toiseksi kohtuulliseen palkkaan sitoutuminen loukkaisi työmarkkinaosapuolten sopimusautonomiaa. Näin on intetty jo vuodesta 2001 lähtien, hallituksen väristä riippumatta.

Euroopan sosiaalikomitea mielestä molemmat perustelut ovat huonoja. Ei nettopalkkatilastoja ole muissakaan maissa. Ja mitä sopimusosapuolten autonomiaan tulee, niin mikään ei estäisi sopimasta sellaisesta palkkatasosta, joka olisi vähintään 60 prosenttia maan nettokeskipalkasta.

Ketkä kohtuulliseen palkkaan sitoutumisesta hyötyisivät?

Eniten siitä hyötyisivät ne, jotka tekevät palkkatyötä ilman työehtosopimusta. Heitä on nykyään runsaat 10 prosenttia palkansaajista. Heidän lisäkseen hyötyisivät myös ne, joiden työehtosopimuksen alin taulukkopalkka on alle 60 prosenttia maan nettokeskipalkasta. Ja heitäkin on aina vaan enemmän.

Vasemmistoliiton vähimmäispalkkaesitys, lakialoite laiksi työsopimuslain 2 luvun 10 §:n muuttamisesta, perustuu siihen, että vähimmäispalkka olisi samalla kohtuullisen palkan alaraja, eli 60 prosenttia maan nettokeskipalkasta. Sen alle saisi maksaa vain harjoitteluluonteisessa työssä, ilman ammattitaitoa.

Vuonna 2016 näin määritelty vähimmäispalkka olisi noin 10 euroa tunnille, ja myöhemmin – palkkaindeksin kehityksestä riippuen – jotakin muuta. Näin säädetty vähimmäispalkka takaisi sen, että palkkajakauman alapää – ne pienimmät palkat – eivät koskaan jäisi jälkeen maan yleisestä palkkakehityksestä.

Mutta kaikille tämä ei selvästikään kelpaa?

Kritiikkiä on tullut myös työmarkkinajärjestöistä, sekä työntekijä- että työnantajapuolelta. Siinä kritiikissä kohtuullinen palkka ja sopimusautonomia nähdään edelleen toisensa poissulkevina asioina – aivan kuin mitään ei olisi opittu siitä palautteesta, jota Suomi on EU:n sosiaalikomitealta saanut.

Sen palautteen mukaan kohtuullinen palkka on Euroopan sosiaalisen peruskirjan kovaa ydintä, ja sellaisena siihen pitäisi myös suhtautua. Jos siihen, ja sen toimeenpanoon, ei suhtauduta vakavasti, niin peruskirjan muutkin tavoitteet menettävät vähitellen merkityksensä.

Siihen meillä ei mielestäni ole varaa.


Erkki Laukkanen
,
ekonomisti, SAK